Tikkurilan Soittokunnaksi

Erkki Niiranen kapellimestariksi

Keväällä 1970 kapellimestariksi valittiin soittokunnan riveistä Erkki Niiranen. Samassa kokouksessa päätettiin myös panna ilmoitus Helsingin Seutuun, jotta soittokunta tulisi tunnetuksi. Koettiin siis ongelmaksi, että sitä ei noteerattu vaan elettiin edelleen Orkesteri- yhdistyksen varjossa. Lehti-ilmoitus toteutui välittömästi ja syksyllä saatiin lehteen iso juttu, jossa kerrattiin soittokunnan tarinaa.  Soittajia oli mukana 17. Kesällä ja syksyllä oli esiin- tymisiä, esim. keikka uimahallissa 27.9.1970   ja esiintyminen kunnanvaltuustolle 7.11.70 25-vuotisjuhlan merkeissä. Yleisökonserttia vuosijuhlan johdosta ei järjestetty. Uimahalli- keikka huomattiin lehdistössä. Tunnettu artisti Kari Fall bongattiin yleisössä ja mainittiin lehdessä; isä Aulis oli mukana soittamassa.

Kellokoskella 1970
Kellokoskella kesällä 1970

Vuodesta 1971 tehtiin ensimmäinen  säilynyt toimintakertomus. Sen mukaan vuoden alusta kapellimestarina oli ollut, ei Niiranen vaan Orkesteriyhdistyksen sinfoniaorkesteria johtanut Veikko Huuskonen, siis Liljanderin seuraaja siinä virassa. Yritettinkö vielä kerran vanhaa symbioosia? Syyskuussa kokoontunut vuosikokous päätti neuvotella Huuskosen kanssa jatkosta, mutta jo viikon kuluttua johtokunta valitsi  kuitenkin Niirasen uudestaan.

Huuskosen lyhyenä kautena kesällä 1971 soittokunta pääsi televisioon "Teetä ja Torvisoittoa" ohjelmasarjaan, jota vetivät Päiviö Pyysalo ja Rauno Lehtinen. Tekijöiden haastattelun perusteella torvisoittonostalgia oli puhallinmusiikin oikeutus edelleenkin. Mutta oliko torvisoitto oikeasti suosittua? Vuonna 1972 ei aina saatu yhtäkään kuulijaa puistosoittoihin.

Noina vuosina soitettiin 10-11 keikkaa vuodessa keskimäärin 15:n soittajan miehityksellä. Keikkojen määrä nousi kuitenkin pian ja oli 70-luvun puolivälissä jo lähes 30 vuodessa; yhtä paljon kuin oli harjoituksia! Erään vuosikokouksen pöytäkirjassa valitetaan, että keikalle oli menty useasti sopimatta etukäteen mitä soitetaan.

Useat soittajat toimivat aktiivisena sekä Musiikkiyhdistyksen soittokunnassa että Orkesteri- yhdistyksen sinfoniaorkesterissa siitä huolimatta, että yhteistä kapellimestaria ei enää ollut. Soittokunan puheenjohtaja Akseli Jakala soitti pasuunaa myös sinfoniaorkesterissa ja oli sielläkin luottamustehtävissä. Sinfoniaorkesteri kehittyi puoliammattimaiseen suuntaan: soittajille maksettiin pieni korvaus harjoituksista ja esiintymisistä.

1972 alussa Orkesteriyhdistys muutti nimensä Vantaan Orkesteriksi. Liekö se saanut aikaan prosessin, jonka päätteeksi syksyllä 1972 ylimääräinen jäsenkokous hyväksyi myös soittokunnalle uudet säännöt ja uuden nimen: Tikkurilan Soittokunta ry. Yhdistysrekisteri vahvisti sen joulukuussa. Vuoden 1972 lehtileikkeissä vilahtaa myös tieto, että Tikkurilan Musiikkiopistolla oli oma puhallinorkesteri. Tikkurilan soittokunta ei koskaan ole ollut mikään nuoriso-orkesteri; siihen aikaan rajat olivat ehkä vielä jyrkemmät kuin nykyään.

Niirasen kapellimestarikausi oli siis vireää keikkailua. Soittokunnasta oli tullut perusohjel- miston varassa toimiva keikkakone. Muutakin kaivattiin; kokeiltiin esim. kesäleirejä. Sellai- nen pidettiin erään soittajan mökillä 1974. Hauskaa taisi olla. 30-vuotiskonserttia suunnitel- tiin vuonna 1975, mutta ei sitä sitten järjestettykään. Vuoden lopulla Erkki Niiranen pyysi vapautusta kapellimestarin tehtävästä ja tilalle valittiin Alvar Voutilainen. Johtokunnan sihteeriksi tuli samalla Kaarlo Suomi, joka lopulta vuonna 1979 korvasi perustajajäsenen Akseli Jakalan puheenjohtajana. Jakalan kausi kesti kaikkiaan 20 vuotta. 

soittoleiri  soittoleiri
Soittoleirillä Ojasen Arskan mökillä kesällä 1974. Ruokaa ja juomaa piisasi toiminta- kertomuksen mukaan.

Voutilaisen viisivuotiskausi

Niiranen oli kapellimestarina viisi vuotta ja samanpituiseksi lopulta tuli seuraajan Alvar Voutilaisen jakso. Keikkailutahti putosi heti, niin että vuonna 1977 oli enää 12 esiintymistä. Soittajien määrä rupesi tasaisesti kasvamaan: kirjoilla oli vuonna 1980 26 soittajaa.

Virallisista papereista ei usein löydä koko totuutta, mutta jos vuosikokouksen pöytäkirjaan kirjataan rutiinista poikkeavia lauseita, on se merkki: pinnan alla kiehuu. Vuoden 1977 pöytäkirjassa kaivattiin yhteyksiä toisiin yhdistyksiin ja laitoksiin, osallistumista aktiivisem- min paikalliseen kulttuuritoimintaan ja suunniteltua musiikin ja soiton harjoittelua. Viimei- nen lause paljastaa, että Voutilaisella ei ehkä ollut suunnitelmaa ohjelmiston ja soitto- kunnan kehittämiseksi. Mukana olleet ovat vahvistaneet, että puuttui sekä halua että kykyä. Seuraavan vuoden pöytäkirja toteaa: harjoitettiin vaativiakin kappaleita yksinomaan soitta- jien taidon ja mielenkiinnon kohottamiseksi; kaivattiin lisää nuoria soittajia. Eli nyt oli ohjelmiston suhteen ryhdistäydytty, mutta ukkoutuminen uhkasi. Vuonna 1979 todetaan, että erittäin vaativiakin kappaleita oli harjoiteltu, mutta harjoituksiin osallistuminen vaihteli suuresti.

Pöytäkirjojen tavoitteet olivat toteutumassa: ohjelmisto muuttui vaativammaksi ja soittajien määrä lisääntyi. Voutilaisen kauden lakipiste oli Hiekkaharjun koululla 21.10.1979 pidetty oma konsertti. Ohjelmisto oli hyvin suunniteltu ja harjoiteltu; arvostelut olivat suopeita. Soittajat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. Puheenjohtaja, trumpetisti Kaarlo Suomi vei asioita eteenpäin kun taas Voutilainen koettiin orkesterin kehityksen jarruksi. Niinpä kapellimestari sai lähteä toukokuussa 1980.

Liljander uudestaan

Wille Liljander oli jättänyt Tikkurilan Soittokunnan kymmenen vuotta aiemmin. 70-luvulla hän oli johtanut ainakin Postin ja Lennätinlaitoksen soittokuntaa Helsingissä. Kun lähtiessä ei oltu poltettu siltoja, niin Liljander tuli mielellään takaisin kesäkuussä 1980. Mukana oli vielä vanhoja tuttuja 50-luvulta asti: ainakin Aulis Fall, Melker Asklöf ja Reino Raijos. Wille oli hyvin pirteä eläkeläinen: joogan harrastaja, hyvässä fyysisessä kunnossa ja temppera- menttinen mies; ikäistään nuorempi siis.

Willen ensimmäinen tehtävä olivat soittokunnan 35-vuotisjuhlat. Konsertissa oli arvokas ensimmäinen puolisko, Sibeliusta ja Kuulaa, ja kevyempi lopetus. Ohjelma oli vaativa ja onnistui hyvin. Orkesteri oli siis kunnossa ja kasvanut hienosti. Vuosikokouksessa kaivattiin nuotiston uusimista vastaamaan nykyistä kokoa. Pöytäkirjan mukaan tiedostettiin oman konsertin merkitys soittokunnalle. Toivottiin myös nuoria soittajia mukaan. Ohjelmisto olisi saatettava vastaamaan ajan henkeä. Rivien välistä paistaa myös vanhojen ja nuorten soittajien intressiristiriita. Soittokunta oli aikanaan perustettu lehti-ilmoituksella. Samalla keinolla yritettiin saada uusia soittajia vuonna 1980.

Soittokunta 80-luvun alkupuolella
Liljanderin toisella kaudella soittokunta oli konserttitilanteessa näin komea (kuva otettu 40-vuotisjuhlakonsertin yhteydessä 1985)

Seuraavana vuonna 1981 ei kuitenkaan omaa konserttia saatu aikaiseksi. Sen sijaan aloitettiin uusia toimintamuotoja. Puheenjohtaja Kaarlo Suomi veti toisena harjoitusiltana bigbandia, jossa kävi 12-15 soittajaa. Liljander veti stemma- ja pienyhtyeharjoituksia ennen koko soittokunnan harjoitusta. Parhaimmillaan 7-miehinen pienyhtye keskittyi kirkkomusiik- kiin. Keväällä 1982 saatiin aikaan kevätkonsertti Tikkurilan mieskuoron kanssa. Ohjelma oli taas vaativa ja vaihteleva.

Liljander järjesti vanhoilla suhteillaan soittokunnalle radionauhoitukset vuosina 1983 ja 1984. Mukana olleet toivovat näin jälkeenpäin, että nauhat olisi uusiokäytetty. Lupaavasti alkanut toiminta sai kolauksen, kun Kaarlo Suomi yllättäen kuoli vuonna 1984. Silloin Kauko Rosenlund sai puheenjohtajuuden ja jatkoi sitä seuraavat kymmenen vuotta. Suomen poismenon jälkeen bigbandin toiminta lakkasi. Näinä vuosina miesvahvuus oli 28, mutta vuonna 1985 monta vanhaa soittajaa jätti soittokunnan. Mukaan saatiin viisi nuorta, joille järjestettiin opetusta ennen varsinaisia harjoituksia. Nuoret mukaan lukien vahvuus oli laskenut 25:een.

40-vuotiskonsertti saatiin kuitenkin kunnialla aikaan vuonna 1985. Crusellin konsertto kahdelle klarinetille oli konsertin päänumero. Rima oli siis korkealla!  Yleisöä oli salin täysi 230 henkeä. Konsertti oli samalla Wille Liljanderin jäähyväiset. Paikallislehteen saatiin taas juttu soittokunnasta.

Liljanderin jälkeen saatiin johtajaksi Pertti Ukkonen. Hänen kautensa jäi kuitenkin vain kahteen vuoteen kun muut työt veivät Mikkeliin. Ukkosen aikana merkittävin uusi juttu oli kahtena vuonna elokuussa Mölandetin saarella järjestetty harjoitusleiri. Siitä tuli perinne moneksi vuodeksi.

Henrikin ja Kaukon  aika

Uudeksi johtajaksi valittiin Henrikki Virkki. Hänen oli taustaltaan kaupunginorkesterin pasunisti ja kokenut orkesterinjohtaja ja sovittaja. Jos edellisen viisivuotiskauden nousu oli ollut työparin Wille Liljander-Kaarlo Suomi ansiota, voi samaa sanoa seuraavasta kahdek- sanvuotisjaksosta: se oli Henrikki Virkin ja Kauko Rosenlundin aikakausi. Uusi johtaja ei heti näy toiminnassa ja muutosvaiheessa voi esiintyä jopa vastustusta ja linjaerimielisyyttä. Virkin kauden aluksi soittajien määrä oli 23 (ennen 27) ja esiintymisten 16 (ennen 23). Vuosikokoukselle ehdotettiin suosituimpien pop-sävellysten sovitusten hankintaa. Asia ei saanut kannatusta, mutta päätettiin ottaa muutama suurempi viihdeteos harjoiteltavaksi.

Vuonna 1990 uusi johtaja sai jo tulosta aikaan. Alkuvuodesta tehtiin nauhoitus, josta varojen salliessa monistettaisiin kasetteja tai jopa  LP-levyjä. 500:aan kasettiin oli lopulta varaa kun saatiin kolme tavaratalojen avajaiskeikkaa.  Kasetilla oli kaikille jotain: viihdettä, päivän iskelmää ja myös perinteistä soittokuntamusiikkia.  Sen nimi "Tikkurilan Soittokunta viihdyttää ja tanssittaa" kuvaa soittokunnan uutta linjaa. Torvinostalgiaa oli toki muuta- massa kappalevalinnassa. Soiton tasoa voi arvioida tästä näytteestä.

Samana vuonna ei aikomuksesta huolimatta saatu aikaan 45-vuotiskonserttia. Vuoden tärkein esiintyminen oli itsenäisyyspäivänä Vantaan kaupungin itsenäisyysjuhlassa Musiikkiopiston Puhallinorkesteri, Korson ja Koivukylän soittokuntien kanssa. Suurorkes- teria johti Esko Heikkinen ja ohjelmaa pidettiin vaikeana. Seuraavana vuonna keikkojen määrä romahti parista kymmenessä puoleen. Lama lopetti yritysten soittotilaukset evätkä ne enää koskaan palanneet.

Soittajia lama sen sijaan toi lisää: vuonna 1993 vahvuus oli jo 35. Kuitenkaan mukana ei ollut yhtään naista ja keski-ikä oli 49 vuotta. Virkki järjesti vuosina -91 ja -92 maaliskuussa radionauhoitukset.; molemmat radioitiin samana syksynä Sävelvaaka-ohjelmassa ja ainakin ensimmäinen sai positiivisen arvioinnin lehdessä. Vuonna 1992 alkoi pitkään jatkunut perinne: Tikkurilan mieskuoron kanssa järjestettiin itsenäisyyspäivän aattona konserttitanssiaiset. Yleisöä tuli 364 henkeä. Ohjelmistoa ja soittokunann linjaa mietittiin tosissaan ja ratkaisu oli jako kahteen: kevyt klassinen ja operettimusiikki ja toisaalta tanssi- musiikki. Kuitenkin 1994 soitettiin kirkkokonsertti Pyhän Laurin kirkossa ja ohjelmisto oli klassisen arvokasta.

Syksyllä 1994 Virkki järjesti soittokunnalle keikan KOM-teatterin kabaree-tyyppiseen esityk- seen "Isänmaallinen ilta".  Alunperin oli määrä pitää teatterin kanssa viidet harjoitukset ja tehdä kuusi esitystä. Kabareesta tuli sellainen menestys, että sille lopulta järjestettiin vuonna 1995  23 esitystä lisää. Musiikkinumeroita siinä oli 34 ja orkesteri soitti kahdek- sassa. Esitys jopa televisioitiin MTV3:ssa 9.12.21995. "Isänmaallista iltaa ei voi kuvitella ilman torvisoittoa", kirjoitti Ilta-Sanomat. Puhallinmusiikin arvo ja merkitys palautettiin siis taas kerran vuosisadan alun torvisoittokauteen.

Isänmaallinen Ilta
Vuosina 1994-95 esitti KOM-teatteri "Isänmaallisen Illan" 29 kertaa; Tikkurilan Soittokunta oli kaikissa mukana.

Loistavan teatteritalven jälkeen vuoden 1995 seuraava tapaus oli viiden soittokunann yhteisleiri Kiljavalla elokuussa. Itsenäisyyspäivän aaton tanssiaiset oli jälleen yleisöhitti: 350 kuulijaa ja tanssijaa. Mutta 50-vuotisjuhlakonsertin 12.11.1995 kuuli vain sata henkeä. Se oli Henrikki Virkin jäähyväiskonsertti, samoin Kauko Rosenlundin puheenjohtajan uran päätös. Konsertin ohjelma ei kerro selkeästä linjasta: sitä ja tätä ja jokaiselle jotain.

Vuoden lopussa Virkki jätti soittokunnan riideltyään ensin työväenopiston kanssa palkasta. Hän aikoi keskittyä musiikin sovittamiseen. Huomionosoitukseksi pitkästä urasta hänelle myönnettiin Director Musices-arvonimi. Virkin jälkeen soittokunta kaipasi vahvaa musiikil- lista johtajaa ja uutta selkeää suuntaa ohjelmistossa.