Vuoden 2010 kirjoitukset

Oli lumimyrskyinen, mutta ei synkkä ilta 19. 12. 2010. Tänä iltana piti Kaartin Soittokunta joulukonsertin Johanneksen kirkossa. Kirkko on yksi Helsingin kauneimpia ja erittäin sopiva paikka suurelle puhallinorkesterille. Vuonna 1997 aloitti Kaarti pitämään joulukon- serttinsa tässä kirkossa ja perinne jatkuu yhä.

Kaartilla oli laulusolisteina Arja Koriseva ja Hannu Lehtonen. Konsertissa käytettiin Kaartin tapana olevaa kahden kapellimestarin taktiikkaa. Ensimmäisen puoliajan johti Sami Hannula ja puoliajan jälkeisen Raine Ampuja. Konsertissa oli kaksikymmentä musiikki- numeroa, joista neljä  orkesteriesityksiä, kaksi yhteislaulua ja loput neljätoista Arjan ja Hannun laulusoloja orkesterin säestämänä.

Ensimmäinen puoliaika alkoi Händelin sarjalla Ilotulistusmusiikkia. Jotenkin jäi vaisuksi. Hannula ei saanut orkesterista riittävästi irti ja homma, joka sinänsä toimi siististi, ei saavuttanut Händelin monipuolista ilkamointia riittävästi. Sen jälkeen seurasi Hannu Lehtosen ja Arja Korisevan lauluja vuorotellen. Lehtosen ääni oli miellyttävä ja laadukas. Jotenkin jätti koko ajan varman kuvan esiintymisestään. Arja Koriseva on viime vuosina esiintynyt paljon musikaaleissa ja opereteissa.  Tästäkö johtuvaa, mutta jokin on muuttunut. En kuullut sitä  viehkeyttä, mitä Arjan äänestä  olen tottunut kuulemaan. Nyt Arjan lauluissa oli paikka paikoin liikaa vibraa ja rytmistä sleeppaamista. Ehkä liikaa esittämistäkin.

Ensimmäisen puoliajan helmi oli orkesterin konserttimestari Kai Ruskeapään soolo sopraanosaksofonilla  Giulio Caccinin Ave Maria. Tyylikäs tulkinta, jossa Ruskeapää soitti upeasti fraasit täyteen arvoonsa. Erittäin musikaalinen esitys ja nautittavaa oli kuunnella puhdasta saxin soittoa. Kai Ruskeapää on umpimusikaalinen kaveri, joka oli mielestäni ensimmäisen puoliajan tähti.

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti. Lyömäsoittajat aloittivat kuin varkain “kilistele- mään” eri soittimillaan luoden improvisoituja teemoja tulevasta Ukrainan kellolaulusta. Pikkuhiljaa volyymi nousi ja teemat muuttuivat tarkemmiksi ja Ampuja aloitti yllättäen koko orkesterin johtamisen. Kiva aloitus.

Ampujan johtama toinen puoliaika noudatteli samaa kaavaa kuin ensimmäinen. Orkesteri- osuuden jälkeen vuorotteli lauluillaan Arja ja Hannu. Toinen orkesterikappale oli legendaa- rinen Kolmen kuninkaan marssi. Hieno ja viihdyttävä teos, mutta tempollisesti hieman liian nopea. Kiivaammissa kuvioissa meni kappale osittain puuroksi, mutta muuten orkesteri oli vedossa. Tämä Raine Ampujan johtama toinen puoliaika oli  onnistuneempi kuin Hannulan ensimmäinen. Ampujan johtamana orkesteri soitti vapautuneemmin ja leveämmällä soun- dilla. Liekö kapellimestarin kokemuksella syytä, mutta tämä oli selkeästi kuultavissa.

Äänentoisto oli lievä ongelma. Kun puhallinorkesteri soittaa akustisesti ja laulajat mikite- tään on yleensä hankaluuksia tiedossa. Niin nytkin. Hannun laulu kuului välillä liiankin voi- makkaasti. Se peitti toisinaan orkesterin kuviointien kuuluvuuden. Arjalla homma taas päinvastoin. Toisinaan Arjan ääni jäi liikaa hopealle, ainakin kirkon kahdeksannella rivillä istuvalle. Myös orkesterin sijoittelussa olisi parantamisen varaa. Varsinkin takaosan trum- petit ja pasuunat pitäisi nostaa korokkeilla ainakin 30 cm ylöspäin. Nyt jäi takarivien brassi- soundit  edessä olevien soittajien selkiin. Varsinkin trumpettien kirkkaus kärsi.

Yleisesti ottaen oli Kaartin joulukonsertti mukavaa kuultavaa. Konsertin pituudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta mielestäni molemmista puoliajoista olisi hyvin voinut ottaa kaksi esitystä pois. Kun konsertti kesti kaksi tuntia ja viisi minuuttia oli se ehdottomasti liian pitkä. Vaikka noin hyvää puhallinorkesteria kuunteleekin mielellään, niin parempi olisi jättää kuu- lijoilleen sopiva nälkä kuulla lisää, kuin ajatukset, että jokohan tää kohta loppuu.

(Heikin kommentti: muuten samaa mieltä paitsi ei pituudesta.)

Merkillinen juttu

Unen tarpeeni vuorokaudessa ei ole kovin suuri. Monesti menen yöt läpi noin viiden tunnin unilla. Jos pystyn nukkumaan putkeen seitsemän tuntia, tuntuu kuin olisin nukkunut vuoden.

Eilen illalla tunsin jostain syystä erityisen suurta väsymystä ja kävin nukkumaan jo ilta kymmeneltä. Tuo on minulle varhaisaika, koska yleensä menen nukkumaan puolenyön aikaan tai sen jälkeen. Heräsin merkilliseen uneen 00.57. Tarkka aika jäi mieleen kun katsoin herätessäni kelloa. Tuossa unessa olin katsomassa laulaja Kari Tapion keikkaa. Säestävästä orkesterista en muista mitään, mutta siinä edessäni lauloi vuoren varmasti Mr. Klappi ja kappale oli, “ Olen Suomalainen “. Koska olin hereillä ajattelin kuunnella 01.00 Ylen uutiset radiosta. Kylmät väreet menivät kropan yli kun uutisten lukija aloitti uutisluennan kertomalla laulaja Kari Tapio Jalkasen  kuolleen edellisiltana puoli seitsemältä kotonaan Espoossa. Siis noin kuusi ja puolituntia ennen  uneni näkemistä. Nukkumaan mennessäni en tiennyt Klapin kuolemasta mitään.

Loppuyö menikin sitten melko sekavissa tunnelmissa. Olen useasti ollut soittamassa Klapin taustalla hänen esiintyessään ja hyvin valvotun yön jälkeen mieleen nousi ajatus. Pitäisiköhän mahduttaa vielä TixiBandin kevätkonsertti “Iskelmätaivaaseen” yksi Kari Tapion tunnetuksi tekemistä lauluista ?

En ole kovin taikauskoinen, enkä liiemmin usko ennustaviin uniin tai muihin meedio juttuihin, mutta nähdessäni aivan selvästi Klapin laulamassa edessäni kuusi ja puoli tuntia kuolemansa jälkeen, niin nostihan se monenlaisia ajatuksia mieleen.
.

Osa 2 on valmis ja nyt joulukonserttiin Hämeenkylän kirkolle.

Uusille historia-sivuille pääsee vanhan Historia-sivun alaosassa olevasta valikosta.

Oopperaseurue Opera Pieno esitti perjantaina 26.11. Leppävaaran Sello-salissa Joseph Haydnin oopperan "Il mondo della Luna". Tai ainakin musiikki oli tuota oopperaa; libretto oli kirjoitettu uudelleen nimellä "Avaruusseikkailu 2010".

Elettiin vuotta 3010 avaruusasemalla kaukana jossakin. Maapallo oli tuhoutunut 700 vuotta aiemmin, mutta osa asukkaista oli paennut  avaruusasemalle sata vuotta ennen tuhoa. Ihminen ei ole tuhannessa vuodessa muuttunut. Avaruusaluksen kapteeni Buonafede on vallanhaluinen itserakas irstailija ja despootti, jolle muu porukka haluaa antaa opetuksen. Buonafede himoitsee aikamatkaa vuoden 2010 Tellus-planeetalle sen anteliaiden neitosten luo ja sehän hänelle myös järjestetään. Tai ainakin hän uskoo niin. Aikamatkalla hän tapaa maan kuninkaan, hip-hoppari Ranen, joka ottaa kapteenilta luulot pois. Lopulta syntyy kolme paria ja kaikki ovat onnellisempia kuin ennen, myös kapteeni.

Ihmeen sujuvasti Haydnin musiikki sopii tähänkin tarinaan.  Nykyaikaisempikin tanssi svengaa Haydnin tahdissa. Kaikki on esittäjien asenteesta ja taidoista kiinni. Paitsi että Opera Pienon jäsenet ovat ammattimaisia laulajia, joita kuunnellessa ei tule yhtään vaivautunut olo, niin he myös osaavat heittäytyä tapahtumien hulvattomaan menoon ja ovat loistavia koomikkoja. Ensimmäistä kertaa nauroin oopperassa ääneen ja niin teki koko katsomo. Uskon, että näin myös kävi ja se oli tarkoituskin Haydnin aikaisessa esityksessä alkuperäisellä libretolla yli 200 vuotta sitten.

Nyt hiominen riittää ja ensimmäinen sivu julki. Ei se ihan roomalaisista lähde mutta pitemmälle ei päästä kuin vuoteen 1918. Seuraavakin sivu on jo lähes valmis ja kolmannesta alle puolet. Lähihistoria vuodesta 1945 on vielä materiaalinkeruu- ja tutustumisvaiheessa.

Tämän päivän hesarissa oli mielenkiintoinen juttu. Siinä 26 vuotias luokanopettaja Katariina Lantto halusi koittaa miltä tuntuisi alkaa soittamaan trumpettia.

Olen lehtijutussa olevan Verneri Pohjolan mielipiteiden kanssa samoilla linjoilla. Puhallin- soittimen oppiminen on mielestäni aikuiselle jopa helpompaa kuin esim. 10-vuotiaan lapsen pääseminen puhallininstrumentin saloihin.

Itse aloitin klarinetin soittamisen vasta 15-vuotiaana. Noin puolivuotta ensimmäisen klarinettitunnin jälkeen soitin puhallinorkesterissa. Kolmessa vuodessa suoritin soittajakoulun Sibelius-Akatemiassa ja vaaditun “tolppa I:sen“ arvosanalla erinomainen. Aikuisena puhaltimen soittamisen omaksuu mielestäni helpommin, koska puhallin vaatii tietynlaista voimaa kasvolihaksissa, pallean käyttöä, keuhkojen kokoa ja esim. jo pelkkä soittimen kannattaminenkin vaatii jonkin verran käsivarsilihaksia.  

Opetin 80-luvulla Pohjois-Kymen musiikkiopistossa kuusi vuotta putkeen klarinetin soittoa. Tuolta ajalta on monta muistoa oppilaista. Pienimpien oppilaiden oli vaikea kannatella klarinettia, koska se oli heidän käsissään yksinkertaisesti liian iso. Monesti istuessani tutkintolautakunnassa, missä eri puhaltimien soittajat esittivät tutkintokappaleitaan, saattoi olla niin pieni pasunistin alku, ettei seiska vetoon käsi yltänyt. Tästä syystä juuri puhallin on soitin mikä sopii mainiosti aloitettavan vaikka aikuisena. Jos ihmisellä on vaikkapa jonkin muun soittimen, esim. pianon, haitarin,  kitaran tai vaikkapa laulun harrastusta takanaan se helpottaa puhaltimen aloittamista. Tällainen henkilö osaa jo riittävästi musiikin teoriapuolta ja voi keskittyä pelkästään uuden puhallininstrumentin oppimiseen.

Kaikista ei tietenkään ole puhaltajiksi, mutta ei puhallinsoittimen oppiminen mitenkään ylivaikeaa ole. Kaikki riippuu omasta halusta ja tahdosta. Yksi tosi tärkeä juttu vielä. Kun aloittaa minkä tahansa puhallinsoittimen harjoittamisen kannattaa panostaa opetukseen. Esim. ammattimuusikolta tai ko. soittimen ammattiopettajalta kannattaa ehdottomasti ottaa soittotunteja, ainakin aluksi.  Silloin vältytään vääriltä soittoasennoilta, sormitusvirheiltä, ansatsin opissa ja monissa muissa tärkeissä asioissa. Itseoppineet puhallinsoittajat kärsivät näistä oireista jo aivan tarpeeksi.

Motivoitunut aikuinen musiikin harrastaja, hyvällä opettajalla, on jo muutaman vuoden jälkeen valmis liittymään vaikkapa puhallinorkesteriin ja siitä se hauskuus vasta alkaakin.

Olin tänä iltana Järvenpää-talossa kuuntelemassa The Great Helsinki Swing Big Bandia. Konsertin teemana oli amerikkalainen Artie Shaw, (1910-2004) joka oli yhdysvaltain merkittävin swing-musiikin tekijä ja kehittäjä. Artie syntyi 1910 ja tämä konsertti kunnioitti hänen 100-vuotissyntymäpäivää.

Artie Shaw oli klarinetisti, säveltäjä ja kapellimestari. Hänen orkesterissaan soittivat mm. Buddy Rich ja Billie Holiday. Hänen orkesterinsa läpimurtovuosina voidaan pitää vuosia 1937-39. Tuona aikana hänen Big Band esitti mm. hitit Begin the Beguine, Stardust, Rosalie ja Summit Rigde Drive.

The Great Helsinki Swing Big Band koostuu ammattimuusikoista. Orkesterissa oli kolmetoista soittajaa ja kapellimestari Martti Peippo sekä laulusolisti Annimaria Rinne. Oikeastaan soittajia oli neljätoista, koska kippari Martti soitti melkein joka kappaleessa soolon klarinetillaan.  Artie Shaw oli klarinetisti, joten oli luontevaa, että Martin myös ollessa klarinetisti, soitti hän myös soolot. Ja hyvin soittikin. Martti Peipon kädessä klarinetti oli kuin sulaa vahaa. Hienot swing-musiikin rytmimuutokset ja svengaava soittotyyli oli hallussa. Myös orkesterin sektiot olivat mainioita ja oli mukavaa kuunnella miten eri sektiot “juttelivat” toistensa kanssa. Koko konsertissa kuulin vain muutaman pikku-fiban, mutta nehän ovat vaan hauskoja ja esim. kiksit kuuluvat kuvioon kun tehdään elävää musaa puhaltimilla.  Orkesteri soitti aivan akustisesti, laulajaa lukuun ottamatta. Siitä oli se haittapuoli, että komppikitara ja “läskibasso” eivät oikein tahtoneet kuulua kun puhaltajat laittoivat kunnolla soittoa tulemaan. Sama ongelma oli pianon kanssa. Ainoa jonka ääni siis vahvennettiin sähköisesti oli laulusolisti ja jopa hän jäi kovimmissa paikoissa orkesterin jalkoihin. Ehkä eniten pisti silmään se, että laulusolisti ei osannut laulujensa sanoja ulkoa vaan joutui laulamaan ne kansiosta. Se ei hyvältä näyttänyt. Kyllä laulusolistin pitää osata sanat ulkoa.  Annimaria Rinteen laulukaan ei kyllä ollut orkesterin tasolla. Jotenkin jätti itsestään lattean kuvan, vaikkei huono ollutkaan. 

Orkesteri veti koko konsertin läpi hengästyttävällä vauhdilla. Martti Peippo toimi juontajana, solistina ja kapellimestarina. Enkä kyllä ole vähään aikaan nähnyt noin energistä kipparia orkesterin edessä. Kaiken Martti teki myös ilman pahveja tai papereita. Vahva esitys.

Kaiken kaikkiaan konsertista jäi hyvä maku ja mieli. Hauskaa oli myös kuunnella Martin juontoja, jossa hän kertoi Artie Shawin elämästä kuten esimerkiksi näin:

Artie oli naimisissa 8 kertaa. Noiden avioliittojen aikana hänellä oli myös lukuisia rakastajattaria. Mutta sellaisiahan ne klarinetisti-kapellimestarit ovat.

Ostin Laurin päivän markkinoilta elokuussa neljä paksua kirjaa: Helsingin Maalaiskunnan historiaa. Noin kuukausi sitten tulin kolmannessa osassa kohtaan, jossa kerrottiin  yhdistys- ja huvielämästä 1900-luvun alussa. Yhdessä kuvassa kahdeksan soittajaa poseerasi Helsingin Työväenyhdistyksen Torviseitsikkona. Muistin silloin, että siltä yhtyeeltähän Tikkurilan soittokunan ensimmäiset torvet olivat peräisin. Ja kuvassa esillä olevasta nuottikirjasta TixiBand soitti Tikkurilan Työväenyhdistyksen 100-vuotisjuhlassa vuonna 2007. Siitä syntyi into selvittää asiaa vähän tarkemmin ja vähän kauemmas. Ja alkoihan se selvitä. Tosin aukkojakin vielä on. Vähitellen näille sivuille syntyy katkeamaton tarina torvisoitosta ja puhallinmusiikista Tikkurilassa vuodesta 1890 nykyhetkeen. Ensimmäinen osa vuoteen 1917 lienee julkaisukelpoinen parin viikon sisällä.

Viikko sitten 12.10. oli Kaartin soittokunnalla konsertti Temppeliaukion kirkossa. Orkesterin ohjelmisto on nykyää ainakin tässä konserttisarjassa hyvin taidemusiikkipainotteinen. Sopii minulle kun porukka on niin taitava.

Musorgskin näyttelykuvista on lukemattomia versioita orkesterille sovitettuna; alunperinhän kyse on pianoteoksesta. Ravelin versio on tunnetuin, mutta muistan kuulleeni ainakin Leo Funtekin. Wikipedia luettelee 13 sinfoniaorkesterisovitusta ja 13 muuta, joukossa myös vaskiyhtye. Englanninkielinen wikipedia luettelee kymmenen sovitusta puhallinorkesterille.

Suomessa asuva ukrainalaissyntyinen Vladimir Agopov oni tehnyt vielä uuden sovituksen. Sen Kaartin soittokunta siis kantaesitti Jarkko Aaltosen johdolla. Ja hyvä oli, että oli tehnyt ja esitti. Jätti nimittäin Ravelin varjoonsa. Siinä oli samaa hurjuutta, jota Musorgskilla on muissakin teoksissa. Ravel on niin hienostunut ja siloiteltu että kaipaisi edes jotain rosoa. Paitsi sovitus myös esitys oli mahtavan hieno. Yleisöäkin oli tavallista enemmän.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin taas uusklassismin helmiä: Stravinskin konsertto pianolle ja puhaltimille. Erik T. Tawaststjerna oli solisti ja teki tarkkaa ja ilmeikästä työtä. Tässä teoksessa Stravinski malttoi säveltää keskelle myös hitaan osan, jonka alku toi mieleen Mozartin. Ensimmäinen osa meni eteenpäin kuin juna samalla tavalla kuin Bachin pianokonsertot. Sävelkieli vain oli modernin kirpeää.

Vantaan veteraani- ja reserviläisjärjestöjen yhteistyötoimikunta, Vetres, ja TixiBand järjestivät 8.10.2010 nyt kolmannen kerran kahvikonsertin teemalla "Isänmaallinen iltapäivä". Koska kyse on viime sotien veteraaneista, on isänmaallisuus heille sotiin ja sota-aikaan voimakkaasti liittyvä asia. Siispä soitimme sen mukaista ohjelmistoa.

Aloitimme TixiBandin omalla tunnuskappaleella Tixi-marssilla. Se on Kimmo Nurmen melko tuore teos eikä ole sotaa nähnyt. Mutta sotaan liittyi seuraava numero:  sikermä joukko-osastojen yhdeksästä kunniamarssista.  Ja sotaan myös päätimme vajaa parituntisen tilaisuuden soittamalla Veraanin Iltahuudon. Siihen väliin mahtui monta sen ajan iskelmää, jotka yleisö muisti hyvin nuoruudestaan: moni lauloi kaikki kappaleet läpi. Osa oli yhteislauluksi tarkoitettukin, osa Ilari Martelan sooloja, osa vain orkesterille sovitettuja.

Esitysten joukkoon mahtui myös numeroja, jotka eivät noudattaneet iltapäivän teemaa aivan ankarasti. Esimakuna tulevasta kevätkonsertista Joonas Lindell soitti pasuunalla soolona Nacke Johanssonin kappaleen Yksin ja Ille lauloi Liehuvan Liekinvarren; sen jonka karmeat sanat alkavat: "Tuolla metsässä makaa kuollut mies". Tietynlainen yhteys sota-aika- teemaan oli vahinko. Ja nyt paljastettiin jo kevätkonsertin tuleva solisti, tunnettu näyttelijä Martti Suosalo. Sali tulee taas repeämään.

Harjoitukset peruttu tänään! Täytyy siis purkaa energiaa kirjoittamiseen.

Viime torstaina Helsingin kaupunginorkesteri esitti kaksi uusklassista puhallinteosta: Stravinskin Okteton ja Nielsenin huiluikonserton.

Uusklassisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena myöhäisromantiikan ja impressionismin musiikilliselle hetteikölle; musiikki ei enää ollut soittoa vaan tunnekuohuja ja itseilmaisua ja vanhat muodot hajosivat kun lopulta kaikki oli sallittua. Aikaisempi vastalause tälle oli jo dodekafonia, mutta vaikka se toi muotoa ja sääntöjä ei se tavoitanut usein kuulijaa. Uusklassismi tavoitetteli soitettavuutta, kuunneltavuutta, musikanttisuutta ja muita vanhoja hyveitä, joita oli ollut vielä klassismin ja barokin aikana. Vanhasta uuden erotti kirpeä sävelkieli ja oudot melodiat ja rytmit. Äärimmillään uusi tyyli johti uusasiallisuuteen ja "käyttömusiikkiin".  Säveltäjä oli ennen  kaikkea ammattimies, ei niinkään taiteilija.

Okteton kahdeksalle puhaltajalle kaupunginorkesterin soittajat selvittivät teknisesti hienosti. Mutta esitys tuntui varsinkin rytmisesti tasapaksulta. Stravinski ei barokista lainannut kauniita hitaita osia ja yleisvaikutelma oli aika kiivas. Huilukonsertossa solisti oli  myös omasta takaa: Jenny Villanen. Hänkin soitti erittäin hyvin ja hienolla täyteläisellä äänellä. Mutta yleisvaikutelma oli paremminkin korrekti kuin kiivas ja hurja, mitä muistelin ennen kuulleeni.

Viikonloppuna kaivelin levyhyllyä ja tein tarkistuksia. Tosiaankin, vaikka oktetossa ei ole hidasta osaa, on osissa hitaita taitteita, joita olisi voinut korostaa paljon enemmän. Mutta huilukonsertin hurjuutta en Julius Bakerin 70-luvun tulkinnasta löytänytkään.   On tainnut aika kullata muiston. Jenny Villasen esitys oli aivan samaa tasoa.

TixiBand esiintyi tänään Hämeenkylän kirkossa. Tilaisuus oli nimeltään Maanpuolustus- väen kirkkopyhä. Tilaisuuden järjestivät Länsi-Vantaan reserviläisjärjestöt.

Aloitimme tilaisuuden soittamalla sikermän suomalaisia kunniamarsseja. Tämän 9 minuuttia 10 sekuntia kestävän esityksen alussa saliin tuotiin juhlavasti Suomen lippu. Oli varmasti ensimmäinen kerta, ainakin tuossa kirkossa, kun tilaisuus aloitettiin noin jämerästi. Näin totesi minulle jälkikäteen kirkon kanttori.

Kirkkoherra Jukka Nevala ja pastori Jouni Salko toimittivat Kirkkopyhän jumalan- palveluksen. Tilaisuuden loppupuolella soitimme laulunäytelmä Jääkärin morsiamesta kaksi kappaletta: “Oon vuosia monta jo harhaillut” sekä “Jääkärin laulun”. Ensiksi mainitussa oli solistina trumpetistimme Petri Seppälä ja toisessa lauloi seurakunnan oma kanttori Hannu-Pekka Heikkilä.

Lopuksi esitimme Petri Laaksosen sävellyksen “Täällä pohjantähden alla”. Hannu-Pekka oli ensimmäistä kertaa puhallinorkesterin laulusolistina ja piti sitä virkistävänä ja uutena kokemuksena.

TixiBandin riveissä neljä uutta soittajaa sai “keikkakasteensa”. Satu huilussa, Markku saksofonissa, Teukka pasuunassa ja Ari rummuissa. Nämä uudet TixiBandiläiset ovat hienosti solahtaneet orkesteriin. Heidän osaava soittonsa on ollut yksi ilonaiheeni alkavana orkesterin toimintasyksynä.

Tapiola Sinfonietta soitti eilen Bohuslav Martinun konserton oboelle ja pienelle orkesterile. Solisti oli Anni Haapaniemi. Martinu on minulle vanha ihastus ajalta jolloin olin parikymppinen.  Tämä konsepti puri heti: klassinen muoto, dynaaminen eteenpäin meno, pelimannimainen musikanttisuus, kirpeä sävelkieli ja välillä seesteisiä hitaita osia. Laskin levyhyllystäni äkkiä yli kaksikymmentä nimikettä. Trumpettisonatiinia olen itsekin yritellyt. Martinussa on varaa valita: liki 400 opusta. Kaikki eivät tietenkään ole mestariteoksia ja itsensä toistamista esiinty.

Oboekonsertto ei yllättänyt: hyvää Martinun keskitasoa.  Ääriosat ovat dynaamisia ja keskiosa seesteisen kaunis. Kolmas osa on pelimannimaisen menevä ja tyypillisesti siinä on mukana myös jatsahtavaa synkopointia.  Mutta solisti yllätti. Anni Haapaniemi soitti valtavalla intensiteetilla ja fyysisellä otteella. Mieleen tuli klarinetisti Kari Kriikku. Konsertto oli teknisesti vaikea, mutta se oli täysin sivuseikka Haapaniemelle. Olisi pitänyt sittenkin huutaa bravo!
 

Kuulin viime perjantaina kun Tapiola Sinfoniettan puhaltajat soittivat Edgar Varesen teoksen Octandre. Se on sävelletty seitsemälle puhaltimelle ja kontrabassolle: huilu, oboe, klarinetti, fagotti, trumpetti, käyrätorvi ja pasuuna. Teoksessa on kolme osaa: hidas, nopea ja hidas ja se kestää seitsemän minuuttia. Ensikuuleman jälkeen en olisi osannut viheltää siitä pätkääkään.

Varese on sanonut, että musiikki on organisoitua ääntä, mutta minkä systeemin mukaan, se ei selvinnyt. Usein modernia musiikkia on helppo kuunnella pelkästään sointivärien ja draaman vuoksi. Ei tätä. Käsiohjelma kertoi, että Octandre on soinnillisesti kovaa ja karua. Osuvasti sanottu.

Oli vaikea hahmottaa miten eri soittimien teemapätkät liittyivät toisiinsa. Ohjelma sanoi: musiikkia sitoo yhteen pinnanalaisten motiivisten suhteiden verkosto. Pinnan alle en oikein nähnyt tai kuullut. Itse asiassa mitään säveltä en olisi osannut ennustaa edellisten perusteella. Sama juttu kuin kesällä Lieksassa kuulluilla Paavo Heinisen uusilla puhallin- sonaateilla.

Nyt on melkein viikko kulunut ja Octandre ajatteluttaa yhä. Sekö oli säveltäjän tarkoituskin? Tänään painoin Amazonin nappia ja ostin levyn. Kuinka monta kertaa se pitää kuunnella, että opin viheltämään edes pätkän tuosta omalla tavallaan ilmeisen hyvin mieleen jääneestä teoksesta?
 

25.8. se taas alkoi, aikataulutettu harrastaminen. Voi tuntua yksilönvapauden vastaiselta, mutta tosiasia on että ihminen tarvitsee säännöllistä rytmiä ja velvollisuuden tuomaa sisäistä puolipakkoa.  Päivää ei kannata aloittaa miettimällä huvittaisiko tänään. Säännöl- lisyys pitää harrastuksen yllä huononakin hetkenä. Hyvänä hetkenä taas koko viikon odottaa keskiviikkoa ja sitten iltapäivällä vilkuilee kelloa josko kohta voisi lähteä.

Kimmo on taas pitänyt huolta, että kaudesta tulee erilainen kuin viimeksi. Uusia sovituksia oli jaossa tukuttain. Kevätkonsertin teemana on iskelmä; siispä laulujen säestyksiä on paljon. Vielä ei selvinnyt mitä ovat isommat orkesterinumerot. Vetreksen isänmaallinen iltapäivä on seuraava keikka, ties kuinka mones laatuaan. Sielläkään TixiBand ei toista itseään vaan uusia kappaleita taitaa olla suurin osa ohjelmasta.

Ensimmäisissä harjoituksissa ei vielä ollut ihan koko mies- ja naisvahvuus paikalla. Ehkä jopa lähes kolmannes puuttui. Ykköspasunistimme Erkki joutui pyytämään työesteen vuoksi toistaiseksi virkavapaata. Mutta pasuunasektioon astui heti tilalle eräs vanha tixiläinen monen vuoden tauon jälkeen. Myös Reiskan työtä jatkamaan saimme uuden rumpalin. Toivottavasti näemme vielä luvatun huilistin ja trumpetistin seuraavissa harjoituksissa ensi keskiviikkona.

7.8.2010 soitimme syyskauden avauskeikan Laurin elojuhlilla Vantaa Pyhän Laurin kirkolla. Tämä on perinne: keikka oli 17. laatuaan. Sitä edelsi yksi harjoitukskerta edellisenä iltana. Useat tulivat paikalle hieman kesäpartaisina: soitin oli saanut levätä laatikossa. Toiset olivat vielä lomalla ja saapuivat suoraan mökiltä soittamaan ja heti takaisin sinne jatkamaan kesäelämää. Mökille sää todella kutsui: lämmintä oli reippaasti päälle kolmekymmentä. Yli 20 Tixiläistä saatiin kuitenkin paikalle ja keikka soitettiin kaikella kunnialla läpi.

Tämä kerta jäi historiaan Kimmo Nurmen Madeira-valssin  kantaesityksenä. Klarinetistina Kimmo oli kirjoittanut puille aika vaativia kulkuja. Niitä vielä hiotaan. Helle ja kesäterä vaikutti myös viritykseen. Vaikka aluksi soi hyvin, vaelsivat viritykset nopeasti  ristiin rastiin. Kehuja tuli silti paikalle sattuneelta soittajatutulta. Ja lopuksi söimme maukkaan lohikeiton telttakeittiöstä.

Helsingin Senaatintorilla esiintyi tänään 3. elokuuta kolme sotilassoittokuntaa antaen näyt- teensä kuviomarssisoittotaidoistaan. Haminassa vietetään tulevana viikonloppuna kan- sainvälistä 20-vuotisjuhlaa Tattoo-soittojen kunniaksi. Niiden mainoksena on Helsingissä pidetty ns. Mini-Tattoo ennen pääjuhlan viettoa. Näin myös tänä vuonna.

Seurasin ensimmäistä kertaa kuviomarssien esittämisestä tuomiokirkon rappusilta jäätyäni eläkkeelle Kaartin Soittokunnasta tänä kesänä. 21 vuotta kuviomarsseja tehneenä kiinnitin huomiota mitä moninaisimpiin asioihin ja niistä kirjoitan tähän yhteenvedon.

Ensimmäisenä esiintymisvuorossa oli Suomen edustus: Laivaston soittokunnan ja Niini- salon sotilassoittokunnan yhteisesitys. Esiintymisvahvuus oli 30 soittajaa. Orkesteri oli pu- keutunut laivaston valkoisiin, mikä näyttikin edustavalta. Ikävä kyllä edustavuus ei sitten soitossa kuulunutkaan. Sisääntulomarssina soitettu Sinitakkien marssi oli aivan liian “neiti- mäinen”. Kyllä sotilassoittokunnan pitää soittaa jämäkämmin, tarkemmin ja iskevämmin. Samoin esityksessä kuultu Pirates of  the Caribbean jätti tuntuman, ettei paljoakaan jäänyt vettä kölin alle. Sen verran sotkuista ja epätarkkaa esitys oli. Mukava ja kenties paras ohjel- manumero oli kun Stefan Stanciu soitti soolon soittokunnan säestyksellä. Panhuilu soi puhtaasti ja soitto oli kaunista. Pisteet siitä. Muuten valkotakkisten esitys oli kyllä pettymys. Syynä on tietysti siinä, että orkesteri oli muodostettu kahdesta eri soittokunnasta ja harjoitus on näin ollen jäänyt turhan vähäiseksi. Myös Laivaston varsinaiset liikkumiset eivät jättäneet laadukasta kuvaa. Epätarkkuuksia helpoissa liikkeissä ja huonoja ojennuksia riitti. Jopa ensimmäinen lähtöaskel meni pieleen, kun puolet orkesterista lähti ja toinen puoli ei. Kuviomarssiesitys oli siis tältä kokoonpanolta jonkinasteinen pettymys. Ainakin minulle.

Toisena marssi areenalle Eestin Kaitseväe Orkester. Soittajavahvuus oli 36. Jo muuttui ääni torvessa. Eestin edustussoittokunta marssi areenalle tyylikkäästi rivit suorina. Soitos- sa oli mukavasti forteläppä auki. Esitys oli viihteellinen ja monipuolinen ja sitä oli mukava seurata. Vaihtelevilla kuviomarsseilla ja hyvin soitetuilla esityksillä sai naapurimaamme soittajat päivän raikuvimmat aplodit. Eikä syyttä. Varsinkin heidän esittämänsä tango Musta- sukkaisuutta oli aivan mahtavasti sovitettu, soitettu ja liikkumisen oivalluksia täynnä. Kapel- limestari Peter Saan on tehnyt hyvää työtä hyvien soittajien kanssa.  Päivän paras orkesteri.

Kolmas soittokunta oli Belgian kuninkaallisen ilmavoimien orkesteri. Soittajavahvuus oli 42. Myös Belgian bändi muodostui taitavista muusikoista. Tämä oli päivän esiintyjistä show- maisin. Esiintymispaikalle oli roudattu myös rumpujen irtosetti sekä sähköbasso, jotka osallistuivat esityksen jamivaiheessa antaen soundille uutta ilmettä. Soittokunnan kuviot eivät olleet niin tyypilliset kuin Hamina-Tattoossa on tavattu nähdä, mutta fiilis oli kova. Mie- lenkiintoinen havainto oli myös se, että Belgian orkesterin kapellimestari teki samoja liik- keitä tanssiliikkeitä myöten mitä orkesterikin, eikä siis vaan seistä jäpittänyt torin reunalla, kun bändi suoritti raskasta työtään. Tämä Belgian ilmavoimien soittokunta oli yleisilmeel- tään hauska ja viihdyttävä kokoonpano niin kuin Ilmavoimien soittokunnilla on tapana ollut- kin Millerin ajoista lähtien.

Lopuksi saapui esiintymispaikalle Helsingin säkkipilliorkesteri Pipes and Drums. Tästä en voi kuin todeta, että se joka tykkää niin tykkää.

Finaalissa kaikki esiintyjät ryhmittyivät yhteen säkkipillejä myöten. Ylikapellimestari Elias Seppälä johti Castle Parkin ja Ylös ympyröistä marssit. Sooloesityskin oli, kun yksi säkki- pilleistä aloitti soolon Highland Cathedral kappaleeseen ja soittokunnat säestivät. Hieno teos. Harmittavaa oli vain se, että säkkipilli oli pirun alavireinen. Kun muut säkkipillintaitajat yhtyivät teokseen, muuttui se vähän siedettävämmäksi. Tämän jälkeen orkesterit poistuivat Ratsuväkimarssin tahdissa ja yleisö antoi reilut aplodit esityksistä.

Yleisöä oli Senaatintorilla varmaan viitisen tuhatta, mikä todistaa sen, että puhallinmusii- killa menee itse asiassa ihan hyvin. Kunhan ohjelmisto on viihdyttävää ja hyvin soitettua, niin suut on messingillä myös yleisöllä.
 

---

Kahdeksan päivää Lieksassa tarkoitti myös kahdeksaa päivää soittokursseilla. Osallistuin nyt, niinkuin viime vuonakin. trumpetin perusopetukseen yksityistunneilla sekä ns. seitsikkokurssiin. Tyypillinen päivä sisälsi noin viisi tuntia soittamista (tai soitin ainakin kädessä) klo 9-18 välillä.

Perusopetusta antoi Radion Sinfoniaorkesterin nuori trumpetisti Miikka Saarinen. Oli helpottava kuulla heti ensimmäisellä tunnilla, että ansatsissa, äänenmuodostuksessa ja ilman kulussa kaikki oli riittävän kohdallaan. Keskityttiin sitten, kuten vuotta aikaisemmin- kin, tyyliin, fraseeraukseen, aika-arvojen täsmällisyyteen ja muihin itse musiikkiin liittyviin asioihin. Harjoitusmateriaalina olivat, kuten viimekin vuonna, Conconen vokaliisit; nyt vihon lopusta kun viime vuonna oltiin puolivälissä. Edistystä 15 etydiä vuodessa! Lisäksi käytiin läpi Benedetto Marcellon trumpettisonaatti, kaikki kolme osaa.

Seitsikkokurssilla oli kolme harjoitusta päivässä: kolmen vartin aamuherätys sektio- kohtaisesti ja stemmojen läpikäyntiä. Heti perään seurasi puolitoista tuntia pienyhtye- harjoitusta. Kellä ei ollut omaa yhtyettä paikalla joutui tilapäisbändiin. Minulle sattui tupla- seitsikko "Kukkualtot". On perinne, että näille annetaan naurettavia nimiä. Sitten tunnin tauko ja taas puolitoista tuntia ison bändin kanssa joka oli suunnilleen kuusinkertainen seitsikko.

Harjoitukset tähtäsivät lauantain konserttiin. Materiaalia on aina yli tarpeen ja viikon mittaan selviää kuka soittaa mitä. Johtajat kiersivät bändista ja kerrasta toiseen: Esko Heikkinen, Lasse Ikäheimo, Petri Junna, Raine Ampuja, Visa Haarala, Juuso Wallin. Oli nopeasti sopeuduttava erilaisiin johtamistyyleihin ja jopa keskenään ristiriitaisiin ohjeisiin. Ohjelmisto oli astetta vaikeampaa kuin meillä TixiBandissa, mutta ehkä hivenen viime vuotta helpompaa.

Esko Heikkisen Kaamos oli kiinnostava teos. Siinä oli saliin sijoittu kaksi solistiryhmää jotka huhuilivat erikoisia kiehtovia melodioita, oli myös jakso jossa jokainen sai soittaa teemanpätkää mielensä mukaan kakofonisesa kaanonissa, välissä rymisteltiin hillittömästi ja lopuksi seurasi kuulas seestyminen. Loppukonsertin huippu oli kuitenkin Sibeliuksen Tiera. Se on alunperin seitsikolle sävelletty melko tuntematon teos mutta aivan ehtaa Sibbeä. Ja minulle se oli vanha tuttavuus noin neljänkymmenen vuoden takaa. Sllä voitettiin aikoinaan joku nuorisosoittokuntien kilpailu.

---

Kahdeksan päivää ja neljätoista kuunneltua konserttia Lieksan Vaskiviikoilla. Hulluutta varmaan kun ensin on ollut koko päivän kurssilla ja itse soittanut neljä-viisi tuntia. Mutta mitä muta Lieksassa voi tehdä? Olutta Icellan terassilla. Pyörälenkkejä. Viikonloppuisin tanssit hotellilla. Suomi-rockia Areenalla.  Mutta kun on ajanut 600 km vaskimusiikin takia niin senhän on oltava pääasia.

Standardikysymys: miltä nyt tuntuu?  Monta hyvää muistoa, joku yllätys, pari pettymystä, muutama yhdentekevä. Esko Heikkinen oli koonnut kotimaan huipuista oktetin: Jouko Harjanne ja Esko Heikkinen, trumpetit, Jussi Järvenpää ja Juuso Wallin käyrätorvet, Jukka Myllys ja Mizuho Kojima baritonitorvet sekä Harri Lidsle ja Aleksi Saraskari tuubat. Yhtyeen nimi oli Finnish Folk Brass ja se soitti Heikkisen nerokkaita sovituksia kansanmusiikista ja vähän muustakin. Tuo on sellainen virtuoosijoukko, ettei moni kansainvälinen tekijä enää pistä paremmaksi. Yhtä ilotulitusta.

Aivan erilainen joukko oli Euphoria-sekstetti, jossa soittivat edellämainitut Järvenpää, Kojima ja Saraskari sekä lisäksi Miikka Saarinen ja Visa Haarala trumpetit ja Anna-Maija Laiho-Ihekweazu pasuuna. He soittivat omia hyvin ilmavia sovituksiaan Stravinskin Pulcinellasta kansanlauluihin ja iskelmiin. Ilmavuus, keveys ja tyylikkyys tekivät esityksistä hyvin nautittavia. Iskelmäillassa oli laulusolistina Miikan vaimo Emilia Nyman.

Suurin yllätys oli Venezuelalainen trumpetisti Francisco "Pacho" Flores ja Trio Acustico Venezolano. Pacho soitti trumpettia ylimaallisen hienolla pehmeällä äänellä kevyesti ja taiturillisesti. Trioon kuului myös kitaran sukuinen cuatro sekä kontrabasso. Niitä soitettiin virtuoosisesti ja intohimolla. Cuatrosta ei saanut selvää oliko sen pääfunktio lyömä-, harmonia- vai melodiasoitin; tässä järjestyksessä ehkä. Musiikki oli venezuelalaisia kansansävelmiä: merengueita ja valsseja. En ole ennen nähnyt sellaisia spontaaneja seisoma-aplodeja, jotka bändi lopuksi sai.

Suurin pettymys oli ex-Canadian Brass-trumpetistin Joe Burgstallerin kvartetti BM4. Hyviä soittajia kaikki, mutta kun cross-over eli klassisen musiikin vääntäminen jazziksi ei vain useimmiten toimi. Mozartin hienot melodiat sopivat tosi huonosti, Bach paljon paremmin. Suurin ongelma BM4:llä oli, että kvartetin jazz oli täysin mielikuvituksetonta paitsi ehkä pianistin, joka ainoana saikin suosionosoituksia sooloilleen. Kärjistäen: neljä vrtuoosista soittimen käsittelijää ilman klassisen musiikin kurinalaisuutta ja ilman omaa sanottavaa jazzin puolella. Kuvaavasti Burgstaller olikin parhaimmillaan soolokonsertissaan Rafael Mendezin virtuoosikappaleissa. Mutta puhdasta jäljittelyä sekin oli.

Yksi parhaista konserteista oli viikon viimeinen: lauantai-iltana. Atso Almila johti Sinfoninen Puhallinorkesteri Sisua. Siinä soitti muusikon ammattiin opiskelevia nuoria ja muutama eläkeläinen. Orkesterin sointi oli hieno ja kappaleet kiinnostavia. Yhtenä parhaista oli trumpetisti Werneri Pohjolan kantaesitys Esko Heikkisen trumpettikonsertosta. Werneri puhalsi välillä runsaalla ilmalla niin että ääni muistutti huilua, mutta se ei tuntunut lainkaan kikkailulta vaan Heikkisen ideat kantoivat tosi hyvin. Kannatti jäädä ja ajaa vasta yötä myöten etelään.

Tämän kesän lomamatkani vei minut Madeiralle. Siihen oli myös erityinen syy, miksi halu- sin uudestaan tuolle saarelle. Olinhan ollut kaksi vuotta sitten samassa lomakohteessa ja yleensä haluan nähdä uuden kohteen kun ulkomaille menen. Tuo syy oli “kiviranta”.

Kiviranta sijaitsee noin viisi kilometriä Funchalin keskustasta itään. Rannalle pääsee käve- lytietä pitkin, josta viimeiset 150 metriä kallioon hakatun tunnelin läpi. Tunneli on rakennettu toisen maailmansodan aikana, jota liittoutuneet sotajoukot pitivät turvapaikkana saksalais- ten ilmahyökkäysten aikana.

Itse ranta tunnelin jälkeen on ainutlaatuinen. Se muodostuu pelkistä kivistä, joista suurim- mat ovat jalkapallon ja pienimmät pingispallon kokoisia. Kun rannalla on pituutta tuollaiset 300 metriä ja syvyyttä 50, mahtuu noita kiviä rannalle miljoonittain. Kun Atlantin aina voimak- kaasti maininkeja aiheuttava vesi liikuttaa tuota rannan kivimassaa on äänimaailma sen äärellä uskomaton. Aaltojen tullessa kohti rantaa se kuulostaa lähestyvältä junalta, mutta kun aallot vetäytyvät merelle, on kuin sadat ja taas sadat Xylofonit soittaisivat omia säve- liään haluamassaan soinnuissa ja rytmeissä.

Tämän rannan ihmeellistä sointia kävin useasti yksin kuuntelemassa. Paikallisia ja muita turisteja tämä luonnon konsertti ei tuntunut kiinnostavan, koska olin lähes aina yksin ran- nalla. Minuun se teki vahvan vaikutuksen. Pää tyhjeni kaikista muista ajatuksista. Mieleen alkoi nousta omia säveliä, jotka viimeisen käyntikerran jälkeen hyräilin kännykkäni muistiin.

Palattuani suomeen meni kaksi viikkoa kun kuuntelin taltioimani melodian. Nyt sävelmä on sovitettu ja lisätään TixiBandin ohjelmistoon. Kappale sai nimekseen Madeira-valssi ja se esitetään mahdollisesti ensimmäisen kerran Laurin elojuhlissa 7.8.

Valssi on duuripohjainen, jota pienen alkusoiton jälkeen lähtee eteenpäin viemään trum- petti ja baritoni. Ehkä vaativimmat stemmat ovat huiluilla ja klarineteilla, joidenka koristeelli- set kuviot vaativat jo hieman enemmän harjoittamista.

Olin perheeni kanssa viettämässä lomaa Madeiralla kesäkuun alussa. Tämä viehättävä saari oli lomakohteenamme myös kaksi vuotta sitten, mutta emme silloin ehtineet nähdä läheskään tarpeeksi. Madeiran monipuolinen ja lumoava luonto saivat meidät lähtemään saarelle näinkin pian uudestaan.

Perillä ollessani huomasin, että Madeiralla vietetään samanaikaisesti myös XXXI Festifal de Musica da Madeira, eli 31. Madeiran musiikkifestivaalit. Puhallinorkesteria ei esitys- listoilla ollut, mutta monta muuta mielenkiintoisen tapaista kokoonpanoa oli tarjolla. Festarit keskittyivät klassiseen musiikkiin ja niistä päätin mennä kuulemaan Quinteto Drumond de Vasconcelos kokoonpanoa.

En kyllä ollut ihan varma mitä tuleman pitää kun konserttisaliin menin, sillä ainoa info mitä lipunmyyjältä sain oli, että “ tänä iltana esitetään 1800-luvun alkuperäistä madeiralaista musiikkia”.

No ei kun sisään. Konserttisali oli todella kaunis. Se oli kuin Suomen Kansallisteatterin iso sali pienoiskoossa. Permantopaikkoja oli noin 100 ja erillisiä pikkuaitioita kolmisenkym- mentä. Istuinten ja sisustuksen verhoilu oli dramaattisen punaista. Saimme paikan aitiosta 6, johon erittäin ystävällinen lipunmyyjä meidät ohjasi. Samalla hän uteli mistä päin olimme ja oli selvästi hyvin iloinen, että sai konserttiin myös ulkomaalaisia kuuntelijoita. Konserttia oli kuulemassa noin 150 ihmistä ja olimme kyllä selvästi ainoat ei-portugalilaiset.

Sitten musiikkiin. Esiintyvä ryhmä muodostui viidestä muusikosta. Roberto Moritz ja Vitor Filipe soittivat Macheteä ( kitara, joka on noin 1/3 oikean klassisen kitaran koosta ). Joanna Amorin soitti Flaute Traversaa ( puinen 1800-luvun poikkihuilu ). Laulua esitti sopraano Monica Monteiro. Orkesterin nokkamies oli kitaristi Manuel Morais.

Konsertti alkoi siten, että kun soittajat saapuivat lavalla ja istuivat alas piti orkesterin johtaja Morais puheen, joka kesti noin viisi minuuttia. Siitä en kyllä mitään ymmärtänyt, koska portu- galin kieli ei ole oikein hanskassa. Kun soitto alkoi niin sen kyllä ymmärsin. Ryhmä soitti erittäin yhteneväisesti ja musikaalisesti. Soittajat olivat selvästi musiikin ammattilaisia. Varsinkin Roberto Moritzin soittotaito oli ihailtavaa. Sopraano Monica Monteiron ääniväri oli yllättävän miellyttävää, vaikka en yleensä sopraano äänialasta hirveästi pidäkään. Varsinai- nen suosikkini oli kuitenkin huilisti Joana Amorin. Hän soitti yleensä laulua tukevia teemoja, mutta yksi kappale oli tehty puhtaasti huilusooloksi. Joanan soitto-olemusta oli myös hauska seurata. Silloin kun hänellä ei ollut soittamista istui hän mielettömän ryhdikkäästi, katsoi yleisöön päin ja selvästi nautti esiintymisestään.

Konsertissa esitettiin 18 kappaletta, mutta useat niistä oli varsin lyhytkestoisia. Kun kon- serttia oli kestänyt puolisen tuntia pidettiin 10 min. väliaika. Väliajalla tuli minulle liput myynyt nainen kysymään “onko kaikki kunnossa ja viihdymmekö konsertissa ? “ Kyllä viihdyttiin ja hetken kuluttua konsertti jatkui. Kvintetti soitti vielä 20 min. ja koko konsertti kesti siis tunnin väliaikoineen.

Konsertti päättyi reippaisiin aplodeihin ja kukituksiin. Ylimääräistä ei esitetty, vaikka senkin olisi jaksanut hyvin kuunnella. Kaiken kaikkiaan jäi tapahtumasta hyvät fiilikset. Oli mukava kuunnella myös tuollaista kokoonpanoa. Yleensäkin olisi hyvä kuunnella erilaisia kokoon- panoja, vaikka pääpaino meillä puhallinorkesteri-ihmisillä onkin tuo puhallinsoittimilla tapahtuva soitto.

Tiistaina 15.6. soitti Oliphant-yhtye Aino Ackten huvilalla Laajasalossa varhaisen keskiajan musiikkia. Kolmessa kappaleesa Eira Karlsson käytti erikoista soitinta, keskiaikaista veto- trumpettia. Suukappaleesta lähtevä suora putki menee varsinaisen suuputken sisään ja koko  torvea vedellään kuin pasuunan luistia. Virtys oli ehkä matala C ja suukappale altto- torven luokkaa. Ääni oli tyyliin sopivaa honotusta ja joskus yllättäen kirkkaampia sävyjä. Soittajan käsi ei meinanut ylettyä pisimpään vetoon ja kovin nopeasti ei koko torvea saanut liikkeelle. Kaikki ei kai mennyt ihan putkeen soittajan mielestä sillä ensimmäisen puoliajan päätteeksi kuului tuskainen - ÄH!

3.-6.6.2010 oli Kaartin Soittokunnan festivaali Suomenlinnassa. Sen aluksi torstaina suunnilleen tuplaseitsikon kokoinen vaskiyhtye soitti Suomenlinnan kirkossa Uljas Pulkkiksen teoksen Bells. Uljas ei häpeä säveltää kaunista musiikkia. Seuraavaan teokseen, Brucknerin messuun, tuli mukaan puupuhaltajia ja vasket harvenivat. Kuoro oli turkulainen Chorus Cathedralis Aboensis. Sillä oli pitkiä a capella-jaksoja, joiden jälkeen ei tavattu puhaltajien kanssa ihan samalla sävelkorkeudella.
 
Lauantaina erilaiset puhallinyhtyeet soittivat Tenalji von Fersenissä 1700-luvun musiikkia. Numeroiden välillä rokokoopukuinen mies luki Augustin Ehrensvärdin muistelmia ja toinen peruukkipää soitti taustalla nokkahuilua. Olisi voinut mennä kornin puolelle mutta ei mennyt. Lukijan lakoninen ääni ratkaisi. Soitoista jäi mieleen Suvi Kedon hieno kornetti- soolo.
 
Illalla esittivät Kaartin Seitsikko ja saksofonisolisti Jukka Perko jazz-versioita sotilasmars- seista. Kummalista, että kun suomalaisesta marssista otetaan pois poljento ja hidaste- taan, syntyy virsi. Tulos oli hienosti soiva, mutta yksipuolisen harras.
 
Sunnuntaina festari päättyi piknikkonserttiin kirkon puistossa. Ilma oli hieno, evästä oli mukana ja jopa hieman punaviiniä. Koko iso soittokunta näytti monipuolisuutensa perinteisimmistä soittokuntakappaleista (Kevyt Ratsuväki) ikivihreisiin iskelmiin ja lopuksi R&B:hen ja souliin. Mahtava bändi ja mahtavat solistit: Johanna Försti ja Sami Pitkämö.

TixiBandin kevään viimeinen tapaus oli matka Tallinnaan toukokuun kahdeksantena. Mu- kaan lähti reilu 15 tixiläistä  ja pari puolisoa.  Söimme aamiaisen seisovasta pöydästä ja satamassa odotti bussi. Se vei meidät 17 km Tallinnasta etelään Sakun oluttehtaalle Sakun kuntaan. Opimme, että nimi Saku tulee saksankielen sanasta der Sack, säkki.  Saku on taas genetiivimuoto niin että lopulta kai sitten juomme säkin olutta. 

Panimo oli pieni verrattuna Keravalla ja Lahdessa moottoritieltä näkyviin. Mutta Sakusta puuttuvat virvoitusjuomat; koko paikka on oluelle pyhitetty.  Yhteen mäskäys- ja käymis- astiaan mahtuu 50 000 litraa. Ja astioita oli 4-5. Sakussa on monipuolinen tölkityslinja, jolla pakataan olutta muillekin. Esim. litran Karhu-tölkit pakataan täällä. Karhu tule tankkiautolla ja lähtee rekalla.

Saku Original on myöhäinen keksintö: 90-luvun alussa tehtiin laaja tutkimus millaista olutta kansa haluaisi ja kehitettiin täsmälleen sellainen. Loppu on historiaa: menestystarina. Jostain kai perinteenkin pitää alkaa. Ennen Originaalia oli muita oluttyyppejä, joista jotkut ovat vieläkin tuotannossa.  Lopuksi maistelimme sekä Originaalia että näitä muita laatuja.
Kuvia matkalta suunnilleen tähän vaiheeseen asti on Galleriassa. Ikävä kyllä loppumat- kasta "kamerasta loppui filmi". Kivaa oli silti, sekä tanssilattialla (anteeksi aiheutettu astmakohtaus), että laivan muissa tiloissa. Kaikki pääsivät lopulta omin avuin kotiin - jotkut ehkä lievästi autettuina.

Vappukeikkoja oli kaksi niin kuin aina ja samoissa paikoissa: Tikkurilan Tikkuraitti ja Korson Lumo-talo.  Aamulla satoi, mutta onneksi sitten selkeni; ei tarvinnut kastua ja nuotit pysyivät telineissä. Korsossa saimme perinteen mukaisesti simaa ja munkkeja, kiitos niistä! Työväenmarssit ovat meillä taas supistuneet kahteen: Tammisuon marssi ja Merikannon Työväenmarssi. Se on sopiva määrä sitä lajia. Mutta Lipposella olisi taas syytä ärähtää.

Kevätkonsertista on näillä sivuilla jo niin paljon hehkutusta, että jätetään se vain toteamisen varaan: 400 kuulijaa on sellainen määrä että pistäkää paremmaksi! TixiBandillakin rima on nyt aika korkealla ensi keväänä. 

Mika sai ensimmäisen puoliajan tallennettua. Pitikö se piuha tökätä sitten väärään reikään? No, ei sitä enää uusiksi saa. Mutta Bohemian Rhapsody on vielä saatava äänitettyä. Tuli sen verran kehuja. 

Vuoden soittajaksi valittiin baritonitorven taitaja Ulf Strömsholm. Ulfilla on pitkä historia TixiBandissa ja soittajana hän on taitava ja luotettava. Onneksi olkoon!

Konsertin jälkeen menimme ravintola Sevillaan Vantaalle syömään. Uusi hyvä perinne.