Tikkurilan Soittokunnan historia

Torvisoittajia lehti-ilmoituksella

Vuonna 1945 syntyi Suomessa kysyntää tanssimusiikille. Sotien vuoksi kuusi vuotta kestänyt tanssikielto kumottiin. Vanhoja yhtyeitä kasattiin uudestaan, ja uusia perustettiin; rintamien viihdytyskiertueet olivat tuoneet uusia kykyjä pinnalle. Kesällä 1945 tapasi Tikkurilan Työväentalon iltamissa muutama päälle 30-vuotias mies, joilla oli puhallinmusiikkitaustaa 20- ja 30-luvuilta. Nyt olisi kysyntää myös torvimusiikille, joka oli 20-luvun lopulla mennyt täysin pois muodista kun haitarijatsi syrjäytti sen. Sota-aikana oli syntynyt torvinostalgia: Solistiyhtye Otava ja Totiset Torvensoittajat esiintyivät usein radiossa.

Päätettiin pistää toimeksi. Paperikauppaa Hiekkaharjussa pitänyt Ståhl Silius pisti 29.9.1945 Helsingin Ympäristölehteen ilmoituksen, jossa etsittiin torvensoittajia ja pyydettiin kokoukseen seuraavaksi päiväksi.

Paikalle saapui Siliuksen lisäksi Viljo Sohkanen, J. Tiihonen, Valdemar Kaires, Melker Asklöf ja Aulis Fall. Kolme viimeksi mainittua tunsivat toisensa Kellokosken soittokunnan ajoilta 30-luvulta. Sohkanen edusti Tikkurilan omaa perinnettä kaakelitehtaan soittokunnasta ennen kansalaissotaa. Kokouksessa valittiin musiikkiyhdistyksen perustamistoimikunta, johon tulivat Silius, Sohkanen, Kaires ja Tiihonen. Soittajilla oli yleisesti huonoja kokemuksia toiminnasta työväenyhdistyksen, nuorisoseuran tai vapaapalokunnan kylkiäisenä. Siksi nyt haluttiin oma yhdistys, jota muut intressit eivät heiluttaisi.

Perustamiskokous pidettiin 9.10. mutta vasta seuraava kokous 21.12. merkittiin yhdistysrekisteriin perustamispäiväksi. Työväenyhdistykseltä saatiin vanhat torvet lainaksi ja harjoitustila ruotsalaiselta kansakoululta. Toiminta saattoi alkaa. Täysi seitsikkomiehitys saatiin kasaan, kun mukaan liittyi useita entisiä Kellokosken soittajia. Ensimmäinen esiintyminen oli todennäköisesti 3.3.1946 kun Musiikkiyhdistys päätti järjestää laskiaistanssit. 

Kahden orkesterin symbioosi

Tikkurilan Musiikkiyhdistyksen soittokuntaa ryhtyi vuonna 1950 johtamaan Radio-orkesterin käyrätorvensoittaja Ville Liljander. Ville johti myös vastaperustettua Tikkurilan Orkesteriyhdistyksen sinfoniaorkesteria. Useimmat soittajista soittivat kummassakin orkesterissa. Elettiin onnellisessa symbioosissa, jossa kummallakin oli tehtävänsä. Orkesteri soitti arvokkaat konsertit, soittokunta viihde- ja käyttömusiikkia; orkesteri soitti talvella, soittokunta kesällä; orkesteri soitti sisällä, soittokunta ulkona; orkesteri vaati ison salin, soittokunnan esiintymisvahvuus, noin 15 soittajaa, mahtui pieneenkin tilaan. Symbioosi toimi hyvin, mutta vei motiivin soittokunnan kunnianhimoiselta kehittämiseltä ison sinfonisen puhallinorkesterin suuntaan.

50-luvun mittaan soittokunta kuitenkin kasvoi ulos seitsikkokokoonpanosta. Siihen liittyi puupuhal-tajia, klarinetteja ja huiluja, sekä rumpali, jotka myös soittivat sinfoniaorkesterissa. Vain muutama saksofonisti soitti ainoastaan soittokunnassa.

Kahden orkesterin Symbioosi päättyi vuonna 1969 kun Orkesteriyhdistys päätti palkata uuden kapellimestarin, joka kehittäisi orkesteria ammattimaiseen suuntaan. Tavoite toteutui ja tänään tunnemme Tikkurilan Orkesteriyhdistyksen orkesterin Vantaan Viihdeorkesterina. Liljanderille jäi Soittokunta, mutta henkilökohtaisten syiden vuoksi Ville jätti pestin jo vuonna 1970. 

Keikkakoneesta soittajien orkesteriksi

Soittokuntaa ryhtyi vetämään yksi soittajista, Erkki Niiranen. Ryhdyttiin tekemään työtä oman roolin kirkastamiseksi ja maineen nostamiseksi. Tehtiin paljon keikkoja ja puffattiin juttuja paikallislehteen. 1970-luvun puolivälissä tehtiin jo 30 keikkaa vuodessa, siis enemmän kuin oli harjoituksia. Eräässä vuosikokouksessa valitettiinkin, että aina ei esitettäviä kappaleita edes valittu ennen keikkaa, saati sitten harjoiteltu. Soittokunnasta oli tullut perusohjelmiston varassa toimiva keikkakone.

Profiilin kirkastamiseksi yhdistyksen nimi muutettiin vuonna 1972 muotoon Tikkurilan Soittokunta. Niiranen luopui vuonna 1975 ja kapellimestariksi valittiin Alvar Voutilainen, joka johti soittokuntaa seuraavat viisi vuotta. Esiintymisten määrä väheni ja soittajien määrä kasvoi. Soittokunta halusi kehittyä ja lopulta vuonna 1980 Ville Liljander saatiin takaisin. Nyt päämääräksi otettiin orkesterin ja soittajien määrätietoinen kehittäminen eikä niinkään keikkailu. 40-vuotiskonsertissa vuonna 1985 soitettiin kunnialla vaikea ohjelmisto. Sen jälkeen Liljander vetäytyi toisen kerran. Yhteistä historiaa soittokunnan kanssa oli jäänyt taakse jo melkein 25 vuotta. 

Henrikin ja Kaukon aika

Lyhyen välivaiheen jälkeen valittiin uudeksi kapellimestariksi vuonna 1987 kaupunginorkesteriin pasunisti Henrikki Virkki, joka jatkoi seuraavat kahdeksan vuotta. Samalla soittokunnan puheenjohtajuuden yhtä pitkäksi kaudeksi otti Kauko Rosenlund. Liljanderin aikana alkanut hyvä kehitys jatkui. Soittokunta teki ensimmäisen äänitteen, C-kasetin, vuonna 1990. Sen otsikko "Tikkurilan Soittokunta viihdyttää ja tanssittaa" kertoo paljon linjasta: viihdettä ja päivän iskelmää instrumentaaliversioina, myös perinteistä soittokuntamusiikkia. Kaikille jotain, mutta ei kenellekään ihan täysillä. Mietittiin jakoa kahteen: toisaalta kevyt klassinen ja operettimusiikki, toisaalta tanssimusiikki. Syntyi uusia esiintymisperinteitä: konserttitanssiaiset Tikkurilan mieskuoron kanssa vetivät hyvin yleisöä. Eräänä vuonna laskettiin 364 henkeä. Omat konsertit eivät vetäneet väkeä ollenkaan. Suurin ponnistuksin järjestettyyn 50-vuotisjuhlakonserttiin vuonna 1995 saapui alle sata kuulijaa.

Jaksoon sisältyy myös 90-luvun lama, joka lopetti yritysten ja yhteisöjen tilauskeikat; ne eivät koskaan palanneet laman jälkeenkään entiselleen. Puhallinmusiikki ei enää ollut suosittua käyttömusiikkia. Jälkeenpäin katsoen tämän jakson isoin juttu oli esiintyminen KOM-teatterin "Isänmaallinen ilta" -kabareessa. Suunnitellut kuusi esitystä kasvoivat 29:ään, joista yksi televisioitiin. Soittokunta oli mukana kahdeksassa musiikkinumerossa kaikkiaan 34:stä. "Isänmaallista iltaa ei voi kuvitella ilman torvisoittoa", kirjoitti Ilta-Sanomat. Puhallinmusiikin arvo ja merkitys palautettiin siis taas kerran vuosisadan alun torvisoittokauteen. 

Uutta puhallinmusiikkia vai vanhaa rutiinia

Virkin lopetettua 1995 lopulla jatkoi Anne Peltonen puoli vuotta ja sen jälkeen syksyllä 1996 Elias Seppälä, joka yritti säätää ohjelmistoa modernimpaan ja taiteellisempaan suuntaan. Silloin soittokunnassa ottivat yhteen perinteinen suvivalssi- tai humppalinja ja uuden vaikeaksi koetun musiikin kannattajat. Soittajista toiset innostuivat, toiset olivat ehdottomasti vastaan. Toiset halusivat harjoitella kotonakin, toiset estivät nuottien lainaamisen ja kopioinnin. Seppälä soitatti vaikeampaa ohjelmistoa kuin mihin enemmistö soittajista pystyi. Keikoille palkattiin ammattilaisia avuksi ja soittokunnan talous ei tahtonut kestää sitä. Seppälän ura eteni Kaartin Soittokunnassa eikä pieni harrastajasoittokunta enää mahtunut kuvioon. Mutta seuraava johtaja löytyi myös Kaartista.

Timo Forsström soitti Kaartissa käyrätorvea. Hän aloitti Tikkurilan Soittokunnan johtajana syksyllä 1998. Forsström oli jo kasvattanut mainettaan säveltäjänä ja sovittajana. 50-vuotiskonsertissa soitettiin hänen teoksensa "Majakkasaari". Timo Forsström hoiti tehtäväänsä hyvin ja oli pidetty kapellimestari, mutta hänellä ei ollut erityistä intoa kehittää orkesteria. Vuoden isot tapahtumat olivat konserttitanssiaiset itsenäisyyspäivän tienoilla ja jonkun toisen soittokunnan kanssa pidetty yhteiskonsertti keväällä. Vuonna 1996 oli soitettu Nurmijärven Puhallinorkesterin kanssa ja vuonna 1997 Korson. Vuonna 1999 soitettiin Pirtin Puhaltajien kanssa ja 2001 taas Korson. Keväällä 2000 oli oma kirkkokonsertti Pyhän Laurin kirkossa.

Forsströmin aikana keikkakalenteriin tuli Tikkurilan lukioiden vanhojen tanssit alkaen vuodesta 2000. Samaaan aikaan soittokuntaa vaivasi soittajapula. Vuosikokouksen esityslistalla oli "trumpettikysymys" ja lehtiin sekä ilmoitustauluille pantiin hakuilmoituksia. Kirjoilla oli noin 25 soittajaa, mutta kaikki eivät olleet aktiivisia. Eräässä säilyneessä kirjeessä konserttitanssiaisten jälkeen ihasteltiin kuinka komealta peräti 26 soittajaa kuulosti, mutta mukana olikin runsaasti tuuraajia.

Timo Forsström lopetti keväällä 2001 ja syksyllä puikkoa heilutti Jukka Hanhisalo, hänkin Kaartin Soittokunnasta, klarinetin soittaja. Hänen aikanaan toiminta jatkui entiseen. Ajan kuluessa tavoitteettomuus ei riittänyt pitämään soiton tasoa yllä; ohjelmisto valittiin varman päälle. Keväällä 2003 soittokunta oli ulkopuolisen tarkkailijan mukaan huonossa kunnossa. Kevätkonsertissa pienelle yleisölle soitti vain 18 sekalaisesti pukeutunutta soittajaa. 

Iskelmää ja laulusolisteja

Syksyllä 2003 aloitti johtajana Kimmo Nurmi - jälleen klarinetisti Kaartin Soittokunnasta. Kimmo päätti uudistaa ja kehittää orkesteria. Orkesterille otettiin käyttöön rinnakkaisnimi, TixiBand ja hankittiin uudet esiintymisasut. Samanaikaisesti aloitettiin uusien soittajien rekrytointi. Ennen kaikkea orkesterille valittiin uusi linja jossa on pysytty johdonmukaisesti.

Uusi linja oli iskelmäpainotteinen viihdemusiikki laulusolisteineen. Muutamassa vuodessa Tikkurilan Soittokunnasta tuli valtavan suosittu. Kevätkonserteissa on ollut useasti yli 400 kuulijaa. Joskus kaikki halukkaat eivät ole mahtuneet konserttiin. TixiBandin suosion salaisuus on karismaattiset laulusolistit. Laulusolistien lisäksi Kimmo Nurmi on tietoisesti muuttanut konserttien rakennetta. Konserttien teemoiksi on valittu esimerkiksi Jukka Kuoppamäen sävellykset tai Eurovision laulukilpailun kulta-aika. Kimmo Nurmen aikana soittajamäärä on pysynyt noin kolmessakymmenessä ja orkesterin taso on koko ajan parantunut.

Kimmon Nurmen aikana on alettu panostamaan myös yhteisöllisyyteen. TixiBand pitää yllä nettisivuja, omaa palstaa Vantaan Sanomissa sekä on esillä facebookissa. Kevätkauden päätteeksi vuosikokous on yhdistetty Tallinnan risteilyyn. TixiBand on tehnyt kolme CD-äänitettä: "Tixi-Mix", "TixBand & Kaksi Legendaa" ja uusimpana TixiBandin 70-vuotisjuhlakonsertissa huhtikuussa 2015 julkaistu "Saanko luvan", solistina Mikael Konttinen.